maanantai 9. heinäkuuta 2012

Carry me home tonight

Tänään alkoi mun viimeinen viikko au pairina ja vajaan kahden viikon päästä palaan Suomeen. Minne katosi päivät? Eikö just vasta ollut joulukuu ja tulin tänne? Ja nyt mun pitää jo lähteä täältä, jättää tänne mun toinen koti ja ystävät, joista on tullut reilun puolen vuoden aikana läheisempiä kuin oisin uskonut. Fiilikset vaihtelee viikoittain, päivittäin, hetkittäin. Välillä oon sitä mieltä, että jee jee Suomi. Ei enää viikkokausia kestävää sadetta, kiukuttelevaa poikaa, fish&chipsejä, hiiriä ja typeriä turistilaumoja. Seuraavassa sekunnissa taas mietin, mitä mä teen keskiviikkoisin, kun en voi enää istua piknikillä Green Parkissa E:n ja S:n kanssa. Kuka juhlii mun kanssa viikonloppuisin? Miten mä kestän sitä hiljaisuutta, kun kaduilla ei oo mun lisäkseni ristin sielua? Ja miten mä voin jättää tän lapsen, josta on tullut mulle kuin kolmas pikkuveli (ja jonka äidiks mua taas viime viikolla luultiin useampaan otteeseen - ollaan kuulemma ihan samannäköisiä!)? Toisaalta mä haluan päästä takaisin yliopistolle, haistaa Metsätalon kotoisan tuoksun (silloin kun ruokana ei ole kaalilaatikkoa), päästä luennoille ja saada aivoille tekemistä. Toisaalta mä en halua luopua tästä ihanasta vapaudesta, jolloin ei ikinä tarvitse tehdä mitään, ei murehtia deadlineista tai miettiä opintopisteitä tai uravalinnan onnistumista. Tänään mä haluan päästä oikeeseen elämään kiinni, muuttaa omaan kämppään ja päästä töihin toimistoon, jossa tyylikkäät ihmiset pukeutuu tyylikkäisiin jakkupukuihin. Huomenna haluan maata kukkamekossa puistossa, kuunnella Ismo Alankoa ja pohtia vain sitä, mihin baariin sitä tänä viikonloppuna oikein menisi. Mutta kyllä Suomessakin on taas hyvä. Pakko olla, koska mitä mä muuten teen?

Miten mä oon täällä muuttunut? Puoli vuotta on kuitenkin suhteellisen lyhyt aika, eikä mitään järisyttäviä muutoksia varmaan ole tapahtunut. Mutta jotain kuitenkin. Mun itsehäpeä, joka tosin oli aiemminkin aika olematon, on kadonnut tyystin. Voin tanssia kadulla kävellessäni musiikin tahtiin ja laulaa ääneen, jos musta tuntuu siltä - ja usein tuntuu. Mun miesmaku on laajentunut pelkistä pahoista pojista pahoihin poikiin ja pukumiehiin. Pidän tätä hyvänä merkkinä siitä, että aikuistuminen on mullekin mahdollista. Toisaalta taas oon todennut, että olen aivan liian villi luopumaan niistä pahiksistakaan, mikä on aika kiinnostava huomio sellaiselle, joka on aina määritellyt itsensä "kiltiksi tytöksi" (tätä nyt ei kuitenkaan pidä ottaa niin, että olisin joku hirveä bad ass nykyisin). Ilmeisesti mun elämässä pitää kuitenkin olla jotain jännitystä. Mun miellyttämisen halu, joka ei sekään ollut ennestäänkään kovin suuri, on myöskin hävinnyt täällä lähestulkoon kokonaan. S sanokin kerran, että sitä hävettää kun oon niin tyly miehille baarissa. Mun näkemys on kuitenkin se, että jos jonkun typeryys paistaa kilometrin päähän - esimerkkinä jäbä joka yritti tunkea väkisin tupakan mun huulten väliin viisi kertaa, vaikka sanoin hyvin selvästi etten polta - niin mulla ei ole mitään velvollisuutta olla ystävällinen. Mun tyyli on muuttunut täällä myös hauskasti: toisaalta hameen helma on lyhentynyt aika dramaattisesti ja hiusten väri vaalentunut useammalla asteella, mutta toisaalta kuljen puolet ajasta meikittä julkisillakin paikoilla, mitä ei ikinä tapahtunut Suomessa. Kuitenkin joissain asioissa huomaan olevani ihan samanlainen kuin ennenkin. Välillä tuntuu, että oon meidän kaveriporukassa joku äitihahmo, koska olen aina muistuttelemassa siitä, ettei keskellä yötä yksinään kulkevan naisen pidä jutella vieraille ja kerron kauhukertomuksia nuorista, jotka on kuolleet alkoholimyrkytykseen. Jotkut asiat ei kai ikinä muutu.

Tähän loppuun aattelin koota vielä soittolistan menneen puolen vuoden biiseistäni. Enjoy!

Sekoan joka kerta kun tää soi baarissa. Mutta en onneks ole ainoa.

Ja tää on toinen saman efektin aiheuttava.

Rakastan tätä, koska tää on suunnilleen E:n inhokkibiisi
ja sen ilme on aina niin ihana, kun tää alkaa soimaan :)

Hyvän mielen biisi nro 1

Taylor <3

Kylmät väreet!

Aiheutti replay-nappulan kulumista yhdessä vaiheessa.

 Tän tahtiin pitää aina yhteislaulaa ja huojua ringissä tuntemattomien kanssa.

 
 Pitää bilefiilistä mukavasti yllä arkenakin.

 
Mun lemppari meidän piknikbiiseistä.

Ei kommentteja: