torstai 14. kesäkuuta 2012

Rock the microphone


Muistaakseni niihin aikoihin kun avasin paikallisen pankkitilin ihmettelin täällä bloginkin puolella englantilaisten tapaa tehdä joistain asioista aivan käsittämättömän vaikeita. Tässä parin viime päivän aikana olen jälleen kerran ihmetellyt tätä samaa asiaa. Meidän pikku poju aloittaa syksyllä koulun. (Kouluunhan ei täällä muutenkaan noin vain mennä niin kuin Suomessa, vaan sinne on ensin päästävä, eikä ole edes taattua, että paikan saa itselle läheisimmästä opinahjosta, niin kuin Suomessa.) Noh, nyt poika on sitten kuitenkin saanut tietää mihin kouluun hänet on hyväksytty ja paikan vastaanottamiseksi pitää toimittaa koululle kaksi todistusta asuinpaikasta (niin kuin montaa muutakin virallista asiaa hoitaessa). Aiemmin taisin jo sanoa, että osoitetodistukseksi kelpaa jokin virallinen kirje, esim. lasku, joka on tullut omalla nimellä osoitteeseen. Mietinpä tässä vain, että kuinka monelle 4-vuotiaalle tulee nimellä virallisia kirjeitä, saati laskuja... Eikä ne edes saaneet olla kolmea kuukautta vanhempia. Haloo! Ilmeisesti kuitenkin aika monelle, koska host-vanhempanikin onnistuivat loppujen lopuksi - illan vanhojen paperipinojen keskellä vietettyään - löytämään vaaditut tositteet. En voi ymmärtää.

Tästä pääsemmekin sujuvasti (tai sitten ei) yhteen käytännönasiaan, josta mun on pitänyt postata jo ikuisuuksia. Nimittäin lääkärillä käymiseen. Tiedoksi nimittäin tuleville au paireille, että sillä eurooppalaisella sairaanhoitokortilla ei täällä tee oikein mitään. Tai ehkä siitä on hyötyä, jos joutuu sairaalaan, mutta lääkärillä mulle ainakin sanottiin, ettei siitä ole hyötyä. Sen sijaan täällä pitää käydä erikseen rekisteröitymässä läheisimpään lääkärikeskukseen. Se onnistuu ilmeisesti suht helposti marssimalla lääkärikeskukseen ja täyttämällä lomakkeita, joissain keskuksissa tehdään kai myös lääkärintarkastus. Joskus näissä ilmeisesti vaaditaan myös se osoitetodistus, minkä takia mun hostit aluksi sano mulle, etten pysty rekisteröitymään. Mulla on kuitenkin moni kaveri rekisteröitynyt, eli en oo varma tarvittavista dokumenteista. Jos ei ole rekisteröitynyt (kuten siis minä) ainut vaihtoehto on mennä walk-in-clinicille. Paitsi, että niissä ei ole mitenkään taattua, että pääsee lääkärin vastaanotolle. Monesti walk-in-cliniceilla on paikalla vain sairaanhoitajia, jotka eivät määrää lääkkeitä. Oon ollut ite täällä kerran niin kipeenä, että jouduin menemään lääkärille, ja se oli niin hirveä operaatio (kaksi päivää, kaksi walk-in-clinicia, yksi lääkärikeskus, yksi apteekki useamman kerran ja sairaanhoitaja ennen kuin pääsin lääkärin vastaanotolle ja sain reseptin kouraan), että jos tulen tänne vielä joskus pidemmäksi aikaa, menen heti ensimmäisenä päivänä rekisteröitymään, koska silloin lääkärille pitäisi päästä yhtä helposti kuin Suomessakin. Eli suosittelen muillekin.


Day 17: A song that you hear often on the radio

En kuuntele täällä radiota ollenkaan, mutta ne kerrat kun oon sitä kuullut kampaajalla tai kaupassa (ja kerran jopa kävellessäni autokorjaamon ohi), siellä on aina soinut tää biisi. How weird is that??




P.S. Miksei kukaan oo kertonu, että Two and a half men on oikeesti hauska??

3 kommenttia:

Ruthie kirjoitti...

Sun käytännön neuvot Englannissa asumisesta on ihan mahtavia! Ku mäki haluun jossain vaiheessa Henrin kanssa muuttaa Englantiin vähäks aikaa ja nyt tiiän esim. ton lääkärijutunki! Awesome, thank you!

Satu kirjoitti...

Kuulostaa hyvin työläältä touhulta tuo byrokratiakuvio. Kiitos kun jaat vinkkejä :)

Pinja kirjoitti...

Ihanaa jos mun höpötyksistä on hyötyä! :)