keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

I feed the mouth that bites me

No niin, nyt sitä ollaan taas Lontoossa. Yritän ehtiä vastaamaan teidän kysymyksiin jo huomenna ja lähiaikoina on tiedossa paljon muitakin postauksia mm. käytännönasioista ja shoppailuvinkeistä. Mutta nyt back to Finland.

Eli viime torstaina jännitin lihakseni ja lähdin raahautumaan lentokentälle noin 20kg matkalaukun ja 8kg kitarakotelon kanssa. Olin fiksusti ajatellut, että helpointa on mennä ensin bussilla Piccadillylle ja vaihtaa siellä metroon, koska jos olisin mennyt metrolla täältä asti, olisin joutunut vaihtamaan kolme kertaa eli kantamaan noita pakaasejani aika monet kapeat portaat ylös ja alas. Paitsi että kun pääsen pysäkille, niin bussia ei näy eikä kuulu. Noh, päätän sitten mennä kuitenkin metrolla. Paitsi että kun pääsen metroasemalle, niin sieltä tulee työntekijä infoamaan, että rullaportaat ovat pois käytöstä ja ainoana käytössä olevia kapeita kierreportaita mun olis käytännössä mahdotonta päästä kantamuksieni kanssa. Eikun siis kävelemään seuraavalle metroasemalle noin kilometrin päähän. Yritän ajatella positiivisesti, että sitten ainakin vältyn yhdeltä metron vaihtamiselta. Kuin ihmeen kaupalla juuri kun olen kävelemässä bussipysäkin kohdalla, bussi saapuukin. Takaisin siis alkuperäiseen suunnitelmaan ja bussin kyytiin. Paitsi että bussi ei menekään perille asti, vaan jättää puoleenväliin. Eli vaihtamaan bussia. Kaiken lisäksi molemmissa busseissa oli äitejä lastenrattaiden kanssa, eli jouduin seisomaan käytävällä ja sain murhaavia katseita, koska tietysti matkalaukkuni olivat kaikkien tiellä. Lopulta pääsin sitten Piccadillylle ja siitä metroon, mutta jouduin seisomaan koko metromatkankin, koska siellä oli tietysti ruuhkaa. Kun noin kolmen tunnin päästä kotoa lähdöstä pääsin vihdoin ja viimein kentälle ja istumaan (normaalisti matkaan menee puolet vähemmän), olin ehkä maailman onnellisin nainen. Luonnollisestihan mulla oli nimittäin ei-niin-mukavat korkokengät jalassa. Se sentään on sanottava paikallisten miesten kunniaksi, että Piccadillyllakin oli yks mukava raksamies, joka tarjoutu kantamaan mun laukun portaat alas, vaikka ei ollut ite edes menossa metroon. Tosin siellä metroa odottaessani oli myös eräs nuori mies, joka aloitti iloisesti juttelun kanssani siitä, kuinka laukkuni ovat painavia ja näytän väsyneeltä, mutta ei puhettakaan että olisi tarjoutunut auttamaan nostamaan mun laukut metroon. Tarkemmin ajatellen se näyttikin ihan suomalaiselta...

Suomessa aika menikin sitten kauneutta hoitaessa, eli kosmetologilla ja kampaajalla (nyt hiuksissa on enää kahta väriä aiemman viiden sijasta), ja tuttuja treffaillessa. Sunnuntaina mulla kävi kavereita kylässä ja maanantaina käytiin mummon ja mofin luona herkuttelemassa. Kyllä oli niiiin ihanaa saada oikeen kunnon ruokaa! Ai niin ja piti ostaa uusi puhelinkin, koska täältä ostamaani Nokian puhelimeen ei käykään mikään muu kuin Orangen sim-kortti. Ihan kiva, että tästäkin infottiin, kun ostin sitä puhelinta... Voitte uskoa, että kävin tänään pitämässä hiukan meteliä siellä kaupassa. Tajusin juuri, että en taida olla kovin mukava ihminen... Oh, well. Ja eilen illalla oli muutenkin taas niin ihanaa palata Lontooseen, kun keittiössä tuli ensimmäisenä vastaan se hemmetin hiiri! Tää blogi alkaa mennä pelkäksi hiiristä valittamiseksi, mut en voi olla ainut, kenen mielestä on ällöä, että jyrsijät vilistää pitkin keittiötä...

Day 14: A song that no one would expect you to love

Just kun pääsin valittamasta inhoavani huutoheviä. Mutta tää onkin Nightwishia, eli eri asia. Mulla kesti kyllä aika kauan oppia tykkäämään tästä, mutta nykyään tää onkin sitten ihan edoton aggressioidenpurkubiisi.


Ei kommentteja: